turhuus

mulla ei oo mitään inspiraatiota kirjottaa yhtään mistään yhtään mitään, mutta kuvat hukkaa tilaa ja ne pitää poistaa.

Internet on ikuinen, täältä ne löytyy aina.

Lähden ensi viikolla, enkä ole saanut mitään tehdyksi. Tekemiset tukahduttaa ja paniikki yltyy.
                                                                     En tahdo.

                                      En ole vieläkään varannut bosnia lippuja. Se on ongelma.
Hollantilaisella oli facebook päivitys josta tunnistin sanat "amsterdam""mostar" sekä numeron 20. Siunatuilla päättelykyvyilläni oivalsin, että matkaa amsterdamista mostariin kahdeskymmenespäivä.
Tahdon sille lennolle. Alla näette listan, mihin olen järkevästi ja fiksusti listannut numeraaliseen järjestykseen syyt tahtomukselleni.

                                      1) Hollantilaisella on kaveri. Kaveri on naurettavan kuumaaa kamaa.
                                      2) En olisi aivan niin yksin tai peloissani
                                      3) Koska en olisi aivan niin yksin (kohta 2), mahdollisuuteni joutua ihmiskauppaan erikoistuneen rikosliigan kohteeksi vähenisivät huomattavasti
                                      4) En varmaan painottanut tarpeeksi kaverin kuumutta (kohta 1)
                                      5) Lähettävät koululta jonkun meitä hakemaan jos meitä on tarpeeksi, ei tarvitsisi matkata maan halki koko omaisuus mukana julkisella kulkuneuvolla.
                                      6) Lentomatka olisi oiva mahdollisuus tutustua lähemmin tulevaan aviomieheeni.(kohdat 1 & 4)

Ei mulla muuta. Lopuksi leikin vielä prinsessaa paetaksi todellisuutta.

                                   

but there was this one time when things were alright

Olin onnellinen viikonloppuna.

yllättyin.

Olin helsingissä perjantaina.

Istuin oranssissa metrossa 3 tuntia ja tärisin. Pelotti.

Eksyin liian monta kertaa. Pelotti enemmän kun koskaan ennen.

Pelkäsin kuollakseni tärkeitä pukumiehiä, tärkeistä perheistä, tärkeine ajatuksineen.

En sovi joukkoon. En ole tärkeä ollenkaan eikä ajatuksia ole nimeksikään.

Rankkasade ryöppysi ja ostin taaperoille tarkoitetun sateenvarjon. Se on limenvihreä ja siinä on vaaleanpunaisia ötököitä. Nimesin sen Pertiksi. Suurkaupungin ihmiset ilkkuivat kun kuljin paljain varpain liassa ja sonnassa. Kenkäni viilsivät kantapääni ja vuosin verta.

Tuskissani vaelsin tärkeiden ihmisten majapaikalle. Seisoin oven edessä, valuen kuraa,verta ja kyyneliä.

Siinä seistessäni paniikin lamauttamana Klaus ilmestyi. Luonnollisesti.

Aina kun pelko, hätä, kauhu iskee saapuu Klaus. Niin se vaan menee. Ihan totta.

Menin ylös, esitin ettei pelottanut ollenkaan ja hymyilin. Tervehdin tuntemattomia ja istuin alas. En voinut enää paeta.

Sitten sain kakkua ja tuli parempi mieli.

Ihmiset olivat ihania, eikä kellään ollut pukua.

Kukaan ei tuominnut vaikka otin kaksi karjalanpiirakkaa. 

Rakastan teitä. Enkä minä rakasta ketään.

kiitos siitä.

viiniä varastavat lapset ja tietotekniikan superneron edistysaskel

minulla on tylsää. katselen kuvia maailmalta ja tahdon kertoa minne matkustan mutta internet ei tottele käskyvaltaani joten en saa omia kuviani tiedostojen suojista julkiseen levitykseen.
Olen tietoinen siitä, että rikon blogi-etikettiä jos en liitä jokaiseen postaukseen omaa naamaani.
yritin siis onkia tiedostojen kätköstä jonkin asteen edustuskuvan kun kävi ilmi, että tietokoneessa on webbikamera. kuka tiesi mitä ihmeitä silläkin voi luoda? (katso alla oleva taidonnäyte)

jos katsoo tarkkaan voi huomata että kuvassa(vai mikä kumma toi nyt on ku liikkuu, en tiedä) lentävä lärpäke on euroopan kartta. wou.

Lähden kauas pois, mutta jotta kerkeisin vielä palata ennen kuin lähden, matkustan muille maille  jo ennen bosniaa.
                                            Heinäkuun alussa lennän Venetsiaan.
Pienenä luin kirjan lapsista ketkä asuivat hylätyssä teatterissa venetsiassa ja ryöstelivät viinejä. Jos sattuisin kohtamaan matkallani aution teatterin tapaisen, asettuisin varmasti taloksi.

lennän kera Hennan. siihen suunitelmamme rajoittuvat. okei hieman huijasin koska tiedän, että lento suomeen lähtee berliinistä 29. päivä.

ja tähän tietomme oikeasti loppuvat. Ostimme kortin jolla voimme matkustaa minne vaan.

Ja juuri sinne meinasimmekin matkata. minne vaan.

Olemme pohtineet, että piipahtaisimme wienissä ja prahassa. Luin opaskirjasesta, että Wienissä on pikkuinen synkkä sivukuja ja siellä maailman lumoavin nukkekauppa jonka ikkunoissa roikkuu kuolemaa esittäviä marionetteja. tahdon sellaisen.

se on kumma tunne kun unelmat käy toteen

on ihan totta. hämmennyn vähemmästäkin. ei tässä oikein enää tiedä mitä tekisi kun kaikki on jo saavutettu.

jos ei joku teistä olemattomista lukijoistani (ihan totta, ei oo yhenyhtä)  jo tiennyt muutan kesän jälkeen Bosnia-Hertzegovinaan.

ihan itse liimasin kaikki kuusi kuvaa yhteen picasassa. Kutsun tätä edistykseksi.

Monen monta kertaa ja monille olen tämän ilouutisen kertonut. Joskus, eli melkein aina jopa kolme kertaa per henkilö koska esitin että unohdin. Tosi asiassa olin vaan niin täynnä onnea, että halusin avautua. Huomaan, että ihmiset alkavat jo turhautua.

nyt kerron vielä kerran. aloitan hauskasta pienestä tarinasta mikä kertoo lapasesta ja kohtalosta.
Olipa kerran perjantai. tämä perjantai tapahtui silloin kun oli vielä kylmää ja pimeää joten tarvitsin lapasia. Minä ja rakas ystäväni Minna vaelsimme koulun käytävillä kotia kohti.
Tanssin, tämä johtui perjantaista. tanssiessani heilautin jotenkin kummasti käteni niin kovassa vauhdissa, että lapanen lensi pois kädestäni. Siinä sitten sulavasti piruetin kautta kumarruin noukkimaan lapastani, kun taivaalta tippui pieni paperin pala.
Otin lapun mukaan, koska siinä luki jotain mikä vihjasi jostain ilmaisesta. Pidän kaikesta ilmaisesta joten ajattelin tarkastella asiaa hieman lähemmin. Saavuin kotiin, luin paperin ja rakastuin.

Leikin vähän googlella ja sain tietää, että on olemassa järestö nimeltä United World Colleges. 

lyhennettynä UWC. järjestöllä on 12 koulua viidessä eri maanosassa. Koulut ovat kansainvälisiä ja niissä suoritetaan  IB-tutkinto (wikipediassa kerrotaan: Diploma Programme ("IB-lukio") on kaksivuotinen opetusohjelma, jonka tarkoitus on valmistaa oppilaita yliopisto-opiskeluun. Se vastaa siis lähinnä Suomen lukiota. 

IB-lukion taso koetaan usein hieman tavallista suomalaista ylioppilastutkintoa korkeammaksi)

"Keskeistä UWC-elämälle on International Baccalaureate (IB) -tutkinnon ohella tapahtuva palvelu-, harrastus- ja projektitoiminta.Nämä yhdessä pyrkivät kehittämään UWC-oppilaista vastuullisia kansalaisia, jotka aktiivisesti toimivat sellaisten arvojen hyväksi kuin rauha, oikeudenmukaisuus, ymmärtäminen ja yhteistyö.

Käytännön kokemisen ja elämisen kautta colleget vahvistavat tietoisuutta monikulttuurisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Samalla UWC antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden elää jännittävässä, dynaamisessa ja inspiroivassa kansainvälisessä ympäristössä " 

lukee UWC sivuilla pääset sinne kun painat tästä

UWC-kouluissa on opiskelijoita yli 100 eri kansalaisuudesta. Suurimalla osalla näistä maista on oma UWC-komitea joka valitsee joka vuosi x määrän oppilaita jotka sijoitetaan heille sopivimpaan kouluun. Suomessa kaikki valitut oppilaat saavat Suomen Kulttuuurirahaston rahoittaman stipendin mikä kattaa melkeinpä kaikki kustannukset joita koulunkäynnistä koituu; asumiset, syömiset, opiskelun, matkat kotiin ja kouluun...

Stipendien arvot vaihtelee koulu kohtaisesti, miun oli 25 000€ en käsitä näitä summia.

Myös Svenska Kulturfonden ja välillä myös muut tahot kuten yksityishenkilöt osallistuvat stipendien rahoittamiseen. Tänä vuonna hakijoita oli 156 joista 13 saivat stipendin. 

minä olin yksi heistä.

kun klikkaat tästä saat tietää ketä pääsi ja minne :)

Mutta ennen sitä piti tehdä hakemus ja elämänkerta ja se oli kamalaa. tajusin kuinka vaikea oli elämäni ja kuinka haastellista se on tiivistää 700 sanaan. Eikä tätä yhtään auttanut, että satuin käväsemässä UWC hakijoiden foorumilla, missä kaikki oli niin fiksuja ja mahtavia ja yli-ihmisiä. ja sitten olin minä... 

Voitte siis kuvitella hämmennykseni kun lähettivät haastattelu pyynnön. Itkin, huusin, kiljuin ja nauroin. Juoksin periksen luo (ihan totta siis juoksin, mikä ehkä kertoo hieman tilanteen vakavuudesta. mie en meinaan juokse...niinku ikinä.) Peris hämmentyi kovin, koska ei ollut tietoinen että oli allekirjoittanut mitään hakemuksia. Selitettyäni tilanteen hän örähti.
Ei ollu ihan se reaktio mitä hain, mutta minkäs teet.
Antoivat haastattelu pyynnössä päivämäärän ja sinä päivänä matkustin Helsinkiin. 15.04.2013 oli se päivä. Istuin yhteensä n.10 tuntia Suomen Kulttuurirahaston tiloissa.
Päästyäni kotiin sain sellaisen itkupotku raivarin ettei toista samanmoista ole kuunaan nähty.
Raivottuani hetken perikselle huonosti mennyttä haastattelua, lähetin jollekulle viestin "joo mua ei ton haastattelun perusteella valittais ees Kouvolan Yhteiskoulun Lukioo" ....eli huonosti meni. Sitten itkin itseni uneen.
Aamulla menin kouluun ja olisin voinut vannoa, että olin juuri edellisenä päivänä tuhonnut tulevaisuuteni. Kello 14.00 sai soittaa ja kysyä miten kävi. Istuin  koulun portailla ja painoin sitä vihreää nappia.
Sen jälkeen kaikki on hieman sumussa. Seuraavaks muistan maman äänen ja kyyneleet. Olin opon ovella eikä mulla oo pienintäkään aavistusta miten päädyin sinne.

                                         
                                                    ja siksi muutan bosniaan.